Vilppulan historiareitti

Vuoden 1918 sisällissodassa merkittävä rintamalinja kulki Vilppulan pitäjän läpi. Vilppulankoski oli sodan alusta lähtien tapahtumien polttopisteessä.

Vilppulan merkittävimmät historiakohteet ja -tiedot löydät maastoon sijoitetuista opastauluista ja verkkosivuiltamme.

Vilppulan historiareittikokonaisuuteen sisältyy 14 kohdetta. Useimmat kohteista liittyvät sisällissodan tapahtumiin (1918). Vilppulan rautatieaseman ohella historiareitin opastauluja on sijoitettuna Koivuniemessä, Vilppulankoskella, vuoden 1918 muistomerkeillä, satamassa, Vilppulan kirkolla, Vilppulan museomäellä sekä Kolhossa ja Pohjaslahdella sekä Vilppula-Seuran ylläpitämässä kotiseutumuseossa (Vilppulan museomäki). Historiareittiin voit tutustua joko itsenäisesti tai opastetusti.

Reitin yleishistoriatiedot on koonnut tutkija Tarja Antikainen ja sotahistorialliset osuudet sotahistorioitsija Tuomas Hoppu. Paikallishistoriatiedon ja kuva-aineiston kokoamisessa on saatu korvaamatonta apua Serlachius-museoilta ja Vilppula-Seuralta. Lisäksi Kolhon historiataulun koonnnissa on ollut mukana Kolhon Kyläyhdistys ja kokoajina Raija Auvinen sekä Vilho Vainio. Pohjaslahden kirkon historiataulun on koostanut Mänttä-Vilppulan seurakunta. Opastaulujen toteuttamisesta on vastannut Mänttä-Vilppulan kaupunki.  

Historiareitin kohteita Googlen karttapalvelussa (täydentyy)

Lataa tästä Vilppulan historiareitin kartta (pdf)

Vilppulan historiareitin kartta, johon on merkitty kohteet 1-14.
Vilppulan historiareitin Kolhon kartta, johon on merkitty kohde 12, Kolhon lentomuistomerkki ja kohde 13, Bonnen muistomerkki.
Vilppulan historiareitin Pohjaslahden kartta, johon on merkitty kohde 14, Pohjaslahden kirkko.

Suomen rataverkon rakentaminen alkoi 1860-luvulla. Tampere–Vaasa-rata eli Pohjanmaan rata rakennettiin vuosina 1879–1883. Radan linjaukseen Näsijärven itäpuolelta vaikutti vahvasti Mäntän tehtaan patruuna G.A. Serlachius. Serlachius rakennutti vuonna 1897 kapearaiteisen tehdasradan Vilppulasta Mänttään. Rata oli käytössä 1930-luvun taitteeseen saakka, jolloin valmistui valtion normaaliraiteinen rata Mänttään.

Vilppulan asema vuonna 1921. Ihmisiä odottamassa junaa aseman pihalla.
Vilppulan asema 1921. Vilppula-Seura

Ratatyömaa toi paikkakunnalle radanrakentajia ja tarjosi työmahdollisuuksia myös paikallisille asukkaille. Vilppulan varallisuus kohosi ja radanvarteen nousi mökkejä ja torppia. Radanrakentajat aiheuttivat joskus myös levottomuuksia eikä juopottelukaan ollut täysin tuntematonta.

Valtionrautateillä toimi oma rakennuttamis- ja suunnitteluorganisaatio 1870-luvulta lähtien. Vilppulan asema on tyypiltään IV luokan maaseutuasema ja nykyinen ulkoasu on arkkitehti Bruno Granholmin vuoden 1903 laajennussuunnitelman mukainen. Virkamiestyönä tehty arkkitehtuuri oli anonyymiä, mutta rautatierakentaminen levitti rakennuskulttuuria viime vuosisadan vaihteen molemmin puolin. Asemamiljööt olivat tärkeitä, niitä hoidettiin huolella ja rautatie toi paikkakunnalle merkittävää lisäarvoa. Asemapuisto oli usein kaupungin tai kirkonkylän ensimmäinen julkinen puisto.

Rautateillä on ollut tärkeä merkitys teollistumisessa, sivistyksen levittämisessä ja postilaitoksen kehittymisessä. Ihmiset, tavarat ja aatteet liikkuivat nopeammin ja laajemmin kuin ennen. Asemalle tultiin junaa passaamaan ja aseman seudulle perustettiin ensimmäiset merkittävät kauppaliikkeet. Vilppulassa aseman tienoosta tuli tärkeä liikenteen, seuraelämän ja tiedonkulun keskus.

Asemalla sijaitsivat Mäntän ja Jämsänkosken paperitehtaiden varastomakasiinit 1930-luvulle saakka. Toiminta oli tuolloin vilkasta, sillä tavaraa lastattiin ja purettiin. Matkustajat siirtyivät Mäntän kapearaiteiselta Tampereen ja Vaasan suuntaan meneviin juniin. Normaaliraiteisen radan valmistumisesta 1930-luvulta aina 1950-luvulle asti Vilppulan ja Mäntän välisestä henkilöliikenteestä vastasi moottorivaunu ”Mäntän Motti”. Vilppulan ja Kolhon asemat ovat valtakunnallisesti merkittäviä rakennettuja kulttuuriympäristöjä (RKY).

Marsalkka Mannerheim ja Gösta Serlachius kävelevät radan vartta pitkin Vilppulan asemalla heinäkuussa 1938.
Marsalkka Mannerheim ja Gösta Serlachius Vilppulan asemalla heinäkuussa 1938.
Gösta Serlachiuksen taidesäätiö, Serlachius-museot, Kuva-arkisto.
1918

Suomessa käytiin keväällä 1918 yli neljä kuukautta kestänyt verinen sisällissota, jonka seurauksena menetettiin lähes 40 000 ihmishenkeä. Vilppula oli sodan alusta lähtien seitsemän viikon ajan tapahtumien polttopisteessä. Vilppulankosken pohjoispuoli kuului valkoisille ja kosken eteläpuolta hallitsivat punaiset. Sisällissota päättyi Suomessa 16.5.1918 valkoisten voittoon ja vastaavasti punaisten tappioon. Valkoiset edustivat sodassa Suomen senaatin johtamia joukkoja ja punaiset sitä vastustaneen Suomen kansanvaltuuskunnan joukkoja.

Pohjanmaalta tulleet valkoiset ottivat Vilppulan rautatieaseman haltuunsa heti sodan alussa. Asema lähiympäristöineen muodosti tärkeän huoltokeskuksen varustettaessa Vilppulan ja Ruoveden suunnan valkoisia joukkoja. Helmikuun 3. päivänä aseman edustalla pidettiin Lapuan kansanopiston johtajan pappi Väinö Malmivaaran toimittama jumalanpalvelus, jota voidaan pitää Suomen armeijan ensimmäisenä kenttäjumalanpalveluksena. 

Vilppulan taisteluiden alkuvaiheessa valkoiset sijoittivat asemarakennuksen lähelle myös tykistöä, mutta helmikuun 7. päivänä tykit siirrettiin kauemmas rautatien varteen. Punaiset yrittivät Vilppulan taisteluiden aikana pommittaa tykeillä asema-aluetta, mutta mainittavampaa vahinkoa he eivät saaneet akaan. Vilppulan aseman seutu oli myös ensimmäisiä ilmahyökkäyksen kohteena olleita paikkoja Suomessa. Maaliskuussa 1918 punaisten lentokoneet yrittivät useaan otteeseen pudottaa pommeja ratapihalle, mutta ne eivät saaneet aikaan vahinkoa. 

Aseman vieressä sijaitseva Kuutola toimi sodan aikana upseerien ja intendenttihenkilökunnan ruokalana. Aseman seutu palveli myös valkoisten komentokeskuksena. Helmikuun 15. päivänä asemalle saapui Haapamäeltä Vilppulan rintamaa komentanut eversti Martin Wetzer. Hän ehti Vilppulan taisteluiden aikana asua kuukauden verran asemalla olleessa rautatievaunussa. Helmikuun 18. päivänä Vilppulassa vieraili myös valkoisen armeijan ylipäällikkö kenraali Mannerheim. Hän saapui Vilppulaan uudelleen maaliskuun puolivälissä, kun valkoisten Tampereen operaatio oli käynnistynyt.

Vilppulan taisteluiden loppuvaiheessa punaiset yrittivät maaliskuun 13. päivänä lähettää asemalle niin sanotun aavejunan. Kyseessä oli räjähdysaineilla varustettu juna, jonka toivottiin aikaansaavan tuhoa ja epäjärjestystä valkoisten joukkojen keskuudessa. Juna pääsi Vilppulankosken rautatiesillasta yli, mutta suistui sitten raiteilta. Sen jälkeen paikalle tulleiden rautatieläisten onnistui laskea veturissa ollut paine alas ja estää pelätty räjähdys. Maaliskuun 17. päivän jälkeen rintama siirtyi valkoisten hyökkäyksen seurauksena etelään, mutta Vilppulan rautatieasema säilyi tärkeänä etappipaikka koko sodan ajan.

Junan kyydissä seisoo mies moottoripyörän kanssa ja takana ohjaamon ikkunasta kurkistaa toinen mies. Junan vieressä maassa seisoo kolmas mies.
Juna Vilppulassa matkalla rintamalle maaliskuussa 1918.
Suuri joukko ihmisiä junien edessä erilaisten varusteiden kanssa.
Valkoisten varusteita puretaan junasta Vilppulan asemalla 1918. Kuva teoksesta Suomen vapaussota kuvissa I-II.
Vilppulan aseman edessä joukko ihmisiä katsoo taivaalle.
Valkoisten joukot katselevat punaisten lentokonetta Vilppulan aseman yllä 1918. Kuva teoksesta Suomen vapaussota kuvissa I-II.
Vilppulan asemalla pariskunta katselee raiteilla seisovaa moottorivaunu "Mäntänmottia".
Moottorivaunu ”Mäntänmotti” Vilppulan asemalla. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö, Serlachius-museot, Kuva-arkisto.

Perinnehuoneen kokoelma siirtyy ja otetaan myöhemmin käyttöön osoitteessa Vuorikatu 1.

Vilppula-Seuran ylläpitämänä Vilppulassa toimii Perinnehuoneen lisäksi myös koulumuseo ja kotiseutumuseo.


www.vilppulaseura.fi

Pukinautio eli Pukkilan tila

Vuonna 1773 perusti Jaakko Tuomaanpoika Mäkelä Vilppulan Ajostaipaleen kylään Pukinautio nimisen kruunun uudistilan. Runsaat sata vuotta myöhemmin Juho Pukkila myi sen rahavaikeuksien takia kauppias Georg (Yrjö) Palmrothille ja hänen vaimolleen Olgalle. ”Palmuruuti”piti kauppaansa ns. Suomelan kauppakartanossa, joka vieläkin on pystyssä Koivuniementien varrella. Palmrothit rakensivat 1890 luvulla tilalle herraskartanotyylisen asuinrakennuksen ja vuonna 1902 pihapiiriin nousi suuri kivinavetta. Kivityöstä vastasi vilppulalainen kiviseppä Edvin Koskinen. Kivet porattiin käsin ja tuotiin hevosella läheisestä Parkkivuoresta. Yrjö Palmrothin kuoltua vuonna 1904 leski Olga oli halukas myymään tilan. Tällöin vilppulalaiset herastuomarit Antti Melanen ja Aatu Ala-Sankila sekä konsuli Axel Serlachius ja maanviljelijä A.E. Kolho perustivat Taloyhtiön, jonka nimissä ostivat Pukkilan tilan vuonna 1905.

Vilppulan pappila

Vuonna 1908 Pukkilan tila siirtyi Vilppulan seurakunnan omistukseen. Siitä lohkaistiin 1911 erillinen, 10 hehtaarin kokoinen, Pappila niminen tila rakennuksineen. Palmrothin entinen asuinrakennus palveli sitten Vilppulan seurakunnan pappilana vuoteen 1964 saakka. Tämän jälkeen rakennus toimi vielä seurakuntatalona. Uusi seurakuntakeskus valmistui 1975 ja vanha pappila purettiin.

Vanha kunnantalo

Jäljellä olevan osan Pukkilasta osti Vilppulan kunta vuonna 1916. Kuntakokous siirtyi Ala-Ajokselta Pukkilan ”kunnan kokoushuoneeseen” vuonna 1914. Talon seinään naulattiin kilpi, KUNNANTALO. Rakennuksessa alkoi myös Vilppulan säästöpankin toiminta. Lisäksi talossa oli Pukkilan Antti-vaarin syytinkikamari. Uusi kunnantalo valmistui Vilppulan keskustaan 1968 ja vanha kunnantalo jäi asuinkäyttöön.

Vilppula-Seura ja kotiseutumuseo

Pappilan kivinavetta oli ollut 1910-luvulta lähtien osittain kirkkoherran ja osittain kunnan lainajyvästön käytössä. Vuonna 1963 perustettu Vilppula-Seura alkoi kunnostaa, tuolloin varasto- ja yrityskäytössä ollutta, kivinavettaa kotiseutumuseon tiloiksi vuonna 1981. Museo avattiin yleisölle 1983. Museon pihapiiriin kuuluu Ala-Pynnösen talosta saatu tuulimoottori sekä Vilppulan maamieskoulun ja Metsämäen tilan yhteinen maitolaituri. Kivinavettamuseon taakse siirretty Akulan vanha aitta toimii kesänäyttelytilana.

Koulumuseo

Vilppulan vanhin kansakoulu, Kolhon koulu, ja samalla kunnan koululaitos täyttivät sata vuotta 1988. Kolhon koululla avattiin tuolloin Vilppulan koulutoimea esittelevä näyttely. Kun Kolhon koulu lakkautettiin vuonna 1992, kokoelma siirrettiin Vilppulan vanhalle kunnantalolle. Nykyinen koulumuseo koostuu Vilppulan lakkautetuilta kansakouluilta kootusta esineistöstä.

1918 TAPAHTUMAT

Suomessa käytiin keväällä 1918 neljä kuukautta kestänyt verinen sisällissota, jonka seurauksena menetettiin lähes 40 000 ihmishenkeä. Vilppula oli sodan alusta lähtien seitsemän viikon ajan tapahtumien polttopisteessä. Vilppulankosken pohjoispuoli kuului valkoisille ja kosken eteläpuolta hallitsivat punaiset.

Kun sodan aikana Vilppulan alueella oli 500–2000 sotilasta, oli muonituksen toimivuus tärkeä osa miesten huoltoa. Vilppulan kunnantalo, samoin pappila ja monet muutkin rakennukset toimivat valkoisten joukkojen ruokalana. Rintaman siirtyessä pois Vilppulasta joukkojen muonitustarve väheni, mutta Vilppulan merkitys huoltokeskuksena oli vielä suuri. Lähellä rintamalinjaa sijainnut kunnantalo säilyi ehjänä, vaikka punaisten tykkituli suuntautui usein läheiseen Kajanterin mäkeen ja vaurioitti siellä useita taloja. Pappila sen sijaan sai osumia.

Rautatien rakentaminen vilkastutti elämää Vilppulan seudulla siinä määrin, että vuonna 1880 Ruoveden Pekkalan kartanon omistaja Adolf Aminoff ja tanskalainen panimomestari Fredrik Karl Christian Bär päättivät perustaa olutpanimon Vilppulankosken yläjuoksulle, Peltoniemi-nimiselle tilalle.

Vanhaa 1930-luvun metsäistä maalaismaisemaa taloineen ja peltotilkkuineen vesistön ympärillä, yläilmoista katsottuna.
Vilppulankosken yläpuolinen vesistö 1930-luvulla. Koivuniemi oikealla. Vilppula-Seura ry.
VILPPULAN OLUTTEHDAS

Puolen vuoden rakennustyön jälkeen valmiina oli  kaksikerroksinen panimorakennus ja erillinen kivikellari. Panimomestari Bär muutti asumaan panimon viereen valmistuneeseen asuinrakennukseen ja oluenvalmistus alkoi helmikuussa 1882. Bär kuitenkin menehtyi jo marraskuussa ja hänen jälkeensä oluenpanijana toimi pohjalainen Otto Silverberg.

Panimon tuotteita kaupattiin eri puolilla Vilppulaa ja aina Muroleessa asti. Myyjinä oli kauppiaita, mylläreitä, talollisia ja renkejä. Panimorakennus paloi vuonna 1884, eikä sitä rakennettu uudelleen, joten oluttehtaan toiminta jäi hyvin lyhyeksi. Oluttehtaan kellarin kiviperustat on vielä nähtävissä Koivuniemen piha-alueella.

Kiviperustan rauniot talon vieressä. Raunioista kasvaa muutama puu ja aluskasvillisuutta.
Oluttehtaan kellarin kiviperusta on vieläkin Koivuniemen piha-alueella.
KLAMINNIEMESTÄ KOIVUNIEMEKSI

Adolf Aminoffin kuoltua vuonna 1888 Ruoveden tuomiokunnan tuomari Aksel Matias Jaatinen osti kuolinpesän konkurssihuutokaupasta tontin vuokraoikeuden ja rakennukset. Tällöin alueella oli perukirjan mukaan asuinrakennuksen lisäksi paja, lato, navetta ja varastokellari sekä pienempi asuinrakennus. Nykyisen muotonsa Koivuniemen päärakennus sai Jaatisen aikana 1890-luvulla.

Tuomari Jaatisen kuoltua 1907 Koivuniemeä isännöi kapteeni Wäinö Jaatinen ja hänen kuoltuaan varatuomarinleski Armia Jansson. Koivuniemestä kehittyi paikkakunnan keskeinen kulttuurikoti. Piirilääkäri Väinö Klami asui Koivuniemessä vuosina 1919–1952 ja piti siellä myös vastaanottoaan. Tuolloin aluetta kutsuttiin Klaminniemeksi. Vilppulan kunta osti Koivuniemen vuonna 1969 ja kunnosti rakennuksen kansalaisopiston tiloiksi 1987.

Koivuniemen talvinen julkisivu. Suurehko puutalo lumen ja puiden ympäröimänä.
Nykyisen muotonsa Koivuniemi sai 1890-luvulla.
1918

Suomessa käytiin keväällä 1918 yli neljä kuukautta kestänyt verinen sisällissota, jonka seurauksena menetettiin lähes 40 000 ihmishenkeä. Vilppula oli sodan alusta lähtien seitsemän viikon ajan tapahtumien polttopisteessä. Vilppulankosken pohjoispuoli kuului valkoisille ja kosken eteläpuolta hallitsivat punaiset. Sisällissota päättyi Suomessa 16.5.1918 valkoisten voittoon ja vastaavasti punaisten tappioon. Valkoiset edustivat sodassa Suomen senaatin johtamia joukkoja ja punaiset sitä vastustaneen Suomen kansanvaltuuskunnan joukkoja.

Vilppulan taisteluiden aikana helmikuun alusta maaliskuun puoliväliin saakka Koivuniemi kuului valkoisten hallussaan pitämään rintama-alueeseen.

Valkoisten puolustuslinjat ulottuivat ensimmäisten taisteluiden jälkeen Koivuniemeen saakka. Taloa käytettiin useiden muiden Vilppulan talojen tavoin  valkoisten yöpymispaikkana. Välitöntä hyökkäysvaaraa Koivuniemeen ei kuitenkaan kohdistunut, sillä Vilppulankoski suojasi paikkaa. Punaiset pyrkivät ylittämään kosken ainoastaan siltoja pitkin, eivätkä he rautatiesillan ja maantiesillan luona koskaan päässeet etenemään koskelle saakka.

Suomessa käytiin keväällä 1918 yli neljä kuukautta kestänyt verinen sisällissota, jonka seurauksena menetettiin lähes 40 000 ihmishenkeä. Vilppula oli sodan alusta lähtien seitsemän viikon ajan tapahtumien polttopisteessä. Vilppulankosken pohjoispuoli kuului valkoisille ja kosken eteläpuolta hallitsivat punaiset. Sisällissota päättyi Suomessa 16.5.1918 valkoisten voittoon ja vastaavasti punaisten tappioon. Valkoiset edustivat sodassa Suomen senaatin johtamia joukkoja ja punaiset sitä vastustaneen Suomen kansanvaltuuskunnan joukkoja.

Viisi miestä seisoo kosken edessä massapaalipinojen takana aseet valmiina ampumaan kosken toiselle puolelle. Taustalla on kosken yli menevät sillat.
Vilppulankosken pohjoisrannalle oli pinottu hiomon massapaaleja, joita valkoiset käyttivät varustuksinaan.Kuva on otettu sodan päätyttyä kesällä 1918. Sotamuseo.

Vilppulaan muodostui heti tammi-helmikuun vaihteessa selkeä rintama valkoisten ja punaisten välille. Paikkakunnan hallussa pitäminen oli valkoisille tärkeää, sillä Vilppulan joukoilla suojattiin tehokkaasti Haapamäen tärkeää risteysasemaa. Vilppulan omistuksesta käytiin helmi maaliskuussa useita taisteluita, joissa vähälukuiset valkoiset joukot onnistuivat torjumaan punaisten hyökkäykset. Niiden seurauksena Vilppulan nimeen on valkoisella puolella yhdistetty suurta uhrimieltä ja urheutta. Vilppulan katsottiin olleen se lukko, joka pysäytti punaisten etenemisen pohjoiseen. Professori Heikki Klemetti sävelsi ja sanoitti laulun ”Vilppulan urhojen muistolle”. joka oli pitkään kansakoulujen laulukirjassa.

Vilppulan rintama käsitteenä laajeni helmikuun alussa myös Ruovedelle, jossa taistelut muodostuivat lopulta paljon ankarammiksi kuin Vilppulassa. Vilppulassa ja Ruovedellä kaatui kuutisenkymmentä valkoista sodan alusta Tampereen valtauksen käynnistymiseen mennessä. Pääosa heistä kaatui Ruoveden taistelussa. Surmansa saaneet valkoiset haudattiin kotipaikkakunnilleen.

Vuoden 1918 taistelut toivat Vilppulan suomalaisten tietoisuuteen laajemmin kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin. Juhlistaakseen Vilppulan tapahtumien muistoa valkoiset rintamamiehet käynnistivät vuonna 1932 varainhankinnan muistomerkkiä varten. Varat käytettiin patsaan suunnittelukilpailuun.

Muistomerkki oli alun perin tarkoitus sijoittaa Vilppulankoskeen, mutta paikka osoittautui sopimattomaksi. Lopulta patsas pystytettiin nykyiselle paikalle. Vuorineuvos Gösta Serlachiuksen rahoittama ja kuvanveistäjä Arvi Tynyksen toteuttama muistomerkki paljastettiin heinäkuussa 1938. Patsaan paljastamistilaisuudessa oi paikalla valkoisen armeijan ylipäällikkö, kenraali Gustaf Mannerheim esikuntineen ja runsaslukuinen yleisö. Tynys oli sodan jälkeen tunnettu taiteilija sekä Yhdysvalloissa että Haitissa.

Miehiä ison tykin ympärillä talvellla.
Valkoisten raskasta tykistöä Vilppulassa 1918. Sotamuseo.
Vuorineuvos Gösta Serlachius seisoo Vilppulan taistelujen muistopatsaan vieressä korokkeella pitämässä puhetta.
Vuorineuvos Gösta Serlachius puhuu Vilppulan taistelujen muistopatsaan paljastustilaisuudessa 10. heinäkuuta 1938. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö, Serlachius-museot, Kuva-arkisto.
VILPPULANKOSKEN SILLAT

Suurina nälkävuosina 1860-luvun lopulla tehtiin Suomessa teitä hätäaputöinä. Ruoveden–Vilppulan maantien rakentaminen aloitettiin vuonna 1863. Vilppula–Juupajoki–Orivesi-tie valmistui vuonna 1868. Kesällä 1876 rakennettiin Vilppulankosken yli puusilta, joka oli käytössä 1900-luvun vaihteeseen. Vanha puusilta oli suosittu kokoontumispaikka, jonne nuoriso kerääntyi toisiaan tapaamaan.

Puusillan paikalle tehtiin kivisilta vuonna 1901. Kivisiltaa rakentamaan palkattiin tunnettu kivirakentaja, K.G. Reipas. Kivien kuljetus ja siirtely edellytti erikoislaitteita, kuten kivennostokoneen kettinkeineen, junttakraanan ja rautavinssin. Myös rautatiesiltaa vahvistettiin vuosina 1910–1911, sillä veturien painot olivat nousseet ja junaliikenne Tampere–Vaasa-radalla vilkastunut 1900-luvulle tultaessa.

Vilppulan puuhiomon rakentamisen myötä kosken yli tehtiin myös teolliseen toimintaan liittyviä siltoja. Hiomapuuta kärrättiin kiskoja pitkin kosken yli ja vastaavasti valmiita hiokekääröjä pohjoisrannalle, josta ne vietiin kapearaiteista rataa pitkin Vilppulan asemalle ja edelleen Mäntän tehtaalle. Maantiesillan kupeessa oli oma raiteensa näille käsin työnnettäville hiokevaunuille.

Nainen kärräämässä massapöllejä kosken yli.
Vilppulankosken sillat ja uittoruuhi. Massapöllejä kärrätään hiomoon vuonna 1926. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö, Serlachius-museot, Kuva-arkisto.
VILPPULANKOSKEN PUUHIOMO

Vuosina 1865–1875 käynnistyi Suomessa kaikkiaan 12 puuhiomoa sopivien koskien ääreen eri puolille maata. Ensi alkuun raaka-aineena käytettiin haapapuuta, mutta pian kuorittu kuusipölli syrjäytti haavan. Hiomot olivat paloherkkiä ja moni niistä paloi ensimmäisten toimintavuosikymmenien aikana. 1880-luvulta lähtien uudet hiomot tehtiin jo yleisesti tiilestä ja ne alkoivat muistuttaa ulkonäöltäänkin tehdasrakennusta.

Mäntän puuhiomo oli aloittanut toimintansa vuonna 1869, mutta sen tuottama puumassa ei yksistään riittänyt 1880 valmistuneen paperitehtaan raaka-aineeksi. Tehtailija G.A. Serlachius perusti 1882 toisen hiomon Vilppulankoskeen. Hiomo kuitenkin paloi jo 1888, mutta rakennettiin heti uudelleen.

Vilppulan hiomo oli yksinkertainen, punamullattu hirsirakennus ja muistutti perinteistä jauhomyllyä. Koneisto oli sijoitettu kaksikerroksiseen rakennukseen siten, että prosessi eteni painovoimaa hyväksi käyttäen ylhäältä alaspäin. Alimpana rakennuksessa olivat turbiinit, joista voima siirrettiin mekaanisesti hammaspyörien, akselien ja remmien avulla koneisiin. Kaksi 75 hevosvoiman pystyakselista Jonval-turbiinia oli kytketty suoraan hiomakoneisiin. Kolmas, pienempi turbiini pyöritti apukoneita ja sähkövalodynamoa. Noin 60 cm pitkiä kuorittuja kuusipöllejä painettiin veden kanssa pyörivää hiomakiveä vasten. Hiomakoneista vesipitoinen massa johdettiin puukouruissa erilaisten sihtien läpi kokoojakoneille, jossa se kertyi metallivalssin ympärille arkeiksi. Valmiit arkit taiteltiin kuin kangaskääröt työntövaunuun, joilla ne siirrettiin kosken yli ja edelleen kapearaiteisen vaunuun kuljetettavaksi Mäntän tehtaalle.

Tehtaassa työskenteli vaihtelevasti hieman toistakymmentä työntekijää. Pitkäaikaisena hiomomestarina toimi Adolf Leander, joka aikaisemmin oli ollut työnjohtajana Mäntän tehtaalla. Työtä tehtiin toiminnan loppuvaiheessa kolmessa vuorossa – neljä henkeä kussakin. Mestari eli ”Massatehtaan patruuna” asui konttori- ja asuinrakennuksessa hiomon länsipuolella. Aivan hiomon vieressä, radan ja maantien välissä, sijaitsi tehtaan työläisten pitkä asuinrakennus, jossa oli kuusi huoneen ja keittiön käsittävää asuntoa. Työväkeä asui myös pienissä mökeissään radan itäpuolella Savonlinnanmäessä.

oimittuaan kaikkiaan 63 vuotta Vilppulan hiomo pysäytettiin 10.6.1945. Rakennus purettiin ja koneet romutettiin. Vuonna 1990 paljastettiin kotiseutuneuvos Kaarina Pollarin aloitteesta Vilppulan hiomon muistomerkki, jossa on kaksi hiomakiveä ja turbiinin juoksupyörä.

Pauhaavan kosken vastarannalla hiomo ja sen takana puita ja muita rakennuksia. Hiomon vieressä sillat kosken yli.
Vilppulankoski ja hiomo 1920-luvulla. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö, Serlachius-museot, Kuva-arkisto.
Maantiesillalla kulkee mies hiomosta poispäin. Kolme miestä maantiesillalla hiomon vieressä katselevat koskeen.
Maantiesilta ja hiomo kosken alajuoksulle päin vuonna 1926. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö, Serlachius-museot, Kuva-arkisto.
Tukinuittajia tukkien päällä koskessa. Taustalla hiomo ja kosken ylittävät sillat. Pieni tyttö katselee uittajia kosken rannalla.
Tukinuittajia Vilppulankoskessa 1900-luvun alussa. Kuva teoksesta Vilppulan ja Pohjaslahden historia.
Kaksi siltavahtia seisoo asennossa aseet vierellään sillan edessä.
Siltavahdit 1918. Sotamuseo.
1918

Suomessa käytiin keväällä 1918 yli neljä kuukautta kestänyt verinen sisällissota, jonka seurauksena menetettiin lähes 40 000 ihmishenkeä. Vilppula oli sodan alusta lähtien seitsemän viikon ajan tapahtumienpolttopisteessä. Vilppulankosken pohjoispuoli kuului valkoisille ja kosken eteläpuolta hallitsivat punaiset. Sisällissota päättyi Suomessa 16.5.1918 valkoisten voittoon ja vastaavasti punaisten tappioon.​ Valkoiset edustivat sodassa Suomen senaatin johtamia joukkoja ja punaiset sitä vastustaneen Suomen kansanvaltuuskunnan joukkoja.

Tammi-helmikuun 1918 vaihteessa Vilppulankoskesta muodostui eräänlainen rajalinja valkoisen ja punaisen Suomen välillä. Vilppulan olivat helmikuun 1. päivänä miehittäneet Pohjanmaalta tulleet suojeluskuntalaiset. Punaiset ja heitä tukeneet venäläiset joukot pyrkivät rautatien suunnassa etenemään Pohjanmaan venäläisten varuskuntien avuksi. Myöhemmin punaisten päätavoitteena oli strategisesti tärkeän Haapamäen risteysaseman valtaus.

Valkoiset olivat asettuneet Vilppulaan, koska kosken katsottiin muodostavan edullisen puolustusaseman. Sula Vilppulankoski muodosti viholliselle vaikeasti ylitettävän esteen, jossa oli vain kolme ylimenopaikkaa: maantiesilta ja rautatiesilta sekä kirkon luona oleva kääntösilta. Vaikeuttaakseen edelleen kosken ylimenoa valkoiset avasivat helmikuun 3. päivänä Mäntänkosken patolaitteet, mikä rikkoi jäitä aina Kirkkosalmeen saakka. Valkoisten puolustuksen painopiste oli rautatien varressa, jota pitkin vihollinen pyrki etenemään. Heti helmikuun alussa valkoiset varustivat rautatiesillan pohjoispuolen kahdella konekiväärillä, joiden suojana oli Mäntän tehtailta tuotuja massapaaleja. Ensimmäisten hyökkäysten aikana 2., 4. ja 7. päivä helmikuuta valkoiset puolustautuivat näissä koskentakaisissa asemissa, jolloin lähinnä konekiväärit ja tykistö ottivat valkoisten puolella osaa taisteluun. Punaiset eivät kertaakaan edenneet koskelle saakka. Helmikuun puolivälin jälkeen Vilppulan rintaman taisteluiden painopiste siirtyi Ruovedelle ja valkoiset siirsivät etummaisen linjansa pari sataa metriä Vilppulankosken eteläpuolelle. 

Viimeisen kerran tapahtumat ulottuivat Vilppulankoskelle punaisten hyökkäysyrityksessä maaliskuun 13. päivänä. Neljä päivää myöhemmin valkoiset aloittivat Vilppulassa Tampereen valtausoperaatioon liittyvän oman hyökkäyksensä. Rintama siirtyi tämän jälkeen pois Vilppulasta.

Suomessa käytiin keväällä 1918 yli neljä kuukautta kestänyt verinen sisällissota, jonka seurauksena menetettiin lähes 40 000 ihmishenkeä. Vilppula oli sodan alusta lähtien seitsemän viikon ajan tapahtumien polttopisteessä. Vilppulankosken pohjoispuoli kuului valkoisille ja kosken eteläpuolta hallitsivat punaiset. Sisällissota päättyi Suomessa 16.5.1918 valkoisten voittoon ja vastaavasti punaisten tappioon.Valkoiset edustivat sodassa Suomen senaatin johtamia joukkoja ja punaiset sitä vastustaneen Suomen kansanvaltuuskunnan joukkoja.

Viisi punakaartilaista seisoo asennossa hangessa rivissä aseet vierellään.
Punakaartilaisia.

Vuonna 1918 Vilppulassa oli 200–300 miehen vahvuinen punakaarti, jolla oli omat kyläosastonsa eri puolilla pitäjää. Sodan puhjettua Vilppulan punakaartin pääosat lähtivät Mänttää valloittamaan. Osa kaartilaisista jäi kuitenkin koteihinsa eikä ottanut osaa sotatoimiin. Mäntän valtauksen epäonnistuttua ja oman kotipitäjän jäätyä valkoisten haltuun osallistuivat Vilppulan punakaartilaiset helmi- ja maaliskuussa 1918 Vilppulan rintaman taisteluihin. Ankarimmaksi taisteluksi heidän kohdallaan muodostui kuitenkin Tampereen puolustaminen valkoisia vastaan maalis-huhtikuun 1918 vaihteessa. Kaupungista käydyn taistelun aikana kaatui puolenkymmentä. Vilppulan punakaartilaista. Pääosa Vilppulan punaisista jäi vangiksi Tampereen antautuessa 6.4.1918. Valtauksen jälkeen teloitettiin lähes 20 Vilppulan kunnan alueelta kotoisin ollutta punaista.

Toisen maailmansodan jälkeen ryhdyttiin yleisesti pystyttämään muistomerkkejä myös sisällissodan punaisille uhreille. Vilppulan hautausmaalla on kaksi punaisten muistomerkkiä, jotka molemmat pystytettiin vuonna 1946 Vilppulan ja Mäntän työväenjärjestöjen toimesta. Alemmassa yhteishaudassa on 15 ja ylemmässä 16 kansalaissodan vainajaa. Vuonna 1994 vanha muistomerkki sai lisäosan. Silloin pystytettiin myös muistomerkki Vilppulankosken eteläpuolelle tälle paikalle, josta punaiset olivat hyökänneet Vilppulaa vastaan helmi-maaliskuussa. 

Vuonna 1946 pystytetty punaisten muistomerkki, sekä 1994 lisätty lisäosa Vilppulan hautausmaalla. Muistomerkin takana puita ja hautakiviä.
Vilppulan hautausmaalla on kaksi punaisten muistomerkkiä. Vuonna 1946 pystytetyssä muistomerkissä on teksti: ”1918 aatteensa puolesta uhrautuneiden muistolle. Pystytetty Vilppulan ja Mäntän työväenjärjestöjen toimesta”. Vuonna 1994 vanha muistomerkki sai lisäosan, jossa on teksti: ”Vilppulan ja Mäntän sekä kauempien seutujen kahden haudan 31 vainajan muistolle. Veli, isä, äiti, sisar meitä enää älä etsi, tähän leposijan saimme. Ristillä kuollut armahda ihmisen lasta.” Vainajat siunasi 17.9.1994 Piispa Yrjö Sariola.

Vilppulaan on haudattu sekä taisteluissa kaatuneita punaisia että valkoisten teloittamia henkilöitä. Molempiin ryhmiin kuuluu niin Vilppulan omia kuin muidenkin paikkakuntien asukkaita. Kaatuneet, teloitetut ja vankileirillä kuolleet yhteen laskien Vilppulan punaisia kuoli vuoden 1918 sodan seurauksena yhteensä 80–90 henkeä. Enemmistö heistä on haudattuna muualle, useimmat Tampereelle.

Punaisten muistolle -muistokivi talvella. Takana puita ja tie.
Punaisten muistolle -muistokivi on pystytetty vuonna 1994. Vilppulan ja Mäntän työväenjärjestöt.

Vesireitit olivat rautatien rakentamiseen saakka tärkeimmät yhteysväylät Vilppulasta Ruovedelle ja Tampereelle. Vilppureitti johdatti veneet Ruoveden vesistöön ja edelleen Näsijärvelle. Viitoitetut talvitiet kulkivat suuria selkiä myöten ja välillä kapeita maakannaksia pitkin.

Joukko ihmisiä laiturilla Vilppulan satamassa Into-laivan vieressä.
Into-laiva saapumassa Vilppulan satamaan. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö, Serlachius-museot, Kuva-arkisto.
HÖYRYLAIVOJA VILPUNREITILLÄ 

Tiettävästi ensimmäinen Vilppulankosken alapuolella käynyt höyrylaiva oli kaljaasi Jalo, joka kesäkuussa 1864 haki sieltä Mäntän sahan lankkuja. Tampereelle halkoja kuljettivat muun muassa purjekaljaasit Yökkö ja Wilpas. Säännöllinen matkustajaliikenne alkoi kesällä 1870, jolloin höyrylaiva Toivo kulki Tampereelle kahdesti viikossa ja vuosikymmenen lopulla sinne liikennöi myös kaksikantinen matkustajalaiva Mänttä. Matkustajaliikenteen laiturit sijaitsivat kosken alapuolella venesatamassa ja kirkon rannassa.

Rautatien valmistuttua 1883 laivaliikenne hiljeni, mutta 1900-luvun alussa koettiin matkustajalaivojen uusi tuleminen, kun reitillä alkoivat liikennöidä pieni Kaima-alus ja Mänttä palasi takaisin Vilppureitille. Alukset poimivat matkustajia pieniltäkin laitureilta, mutta jättivät heidät Ruovedelle. Sieltä he sirtyivät suurempiin, Tampereelle meneviin laivoihin. Vuonna 1907 perustettiin Höyrylaivaosuuskunta Tarjanne, joka osti höyrylaiva Inton. Mukana kulki matkustavaisten lisäksi kauppatavaraa ja joskus karjaakin. Parhaimmillaan matka Vilppulasta Ruoveden kirkolle taittui kolmessa ja puolessa tunnissa. Into liikennöi Vilppureitillä vuoteen 1938 saakka.

PUUNKULJETUSTA

Matkustajalaivojen lisäksi kosken alapuolella liikkuivat hinaajat ja pienet yksityiset höyryveneet. Puuta uitettiin Keuruun vesistöstä Vilppulankosken kautta aina Porin sahoille saakka. Parhaimpina aikoina koskenniskalla odotti tuhansien runkojen lauttoja. Saha- ja massapuun lisäksi vesillä liikkui halkotavara, jota oli varastossa kosken alapuolella. Halot kuljetettiin hinaajien vetämissä proomuissa, joita valmistettiin myös Vilppulassa. Serlachius Oy rakennutti Vilppulankosken alapuolella viimeiset tasapohjaiset proomut vuonna 1938.

Vilppulankosken venesatama on edelleen vilkkaassa käytössä, mutta Kirkkosalmen silta ja väylän mataluus estävät kaikista suurempien alusten saapumisen. Niiden on jäätävä Vilppulan Venelijöiden ylläpitämään Mäkitalonlahden satamaan.

Kolme miestä tekee töitä tukkeja täynnä olevalla proomulla, joka on kiinnitetty satamaradan laituriin.
G.A. Serlachius Oy:n satamarata Vilppulankosken alapuolella 1920-luvulla. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö, Serlachius-museot, Kuva-arkisto.

Vilppulan alueet kuuluivat 1800-luvulla Ruoveden ja Keuruun seurakuntiin. Pitkät kirkkomatkat tehtiin kirkkoveneillä ja talvella jäitä pitkin. Vuonna 1890 pidettiin Ala-Ajoksen talossa kokous, jossa päätettiin oman rukoushuoneen perustamisesta Vilppulaan. Asiaa ajamaan perustettiin toimikunta ja kerättiin kolehti. Rukoushuoneen toivottiin valmistuvan jo seuraavana vuonna.

Vilppulan puisen kirkon julkisivu.
Vilppulan kirkko. Vilppula-Seura ry.

Rukoushuoneen paikasta oli eri näkemyksiä, mutta paikka ratkesi kun Äijänsalmen rannalta saatiin lahjoituksena kolme hehtaaria maata kirkkoa ja hautausmaata varten. Hankkeen toteuttamisen varmistamiseksi perustettiin Vilppulan Rukoushuoneyhdistys. Rakennusmestariksi valittiin paikallinen taitaja Juho Nieminen, ja rakennus saatiin vesikattoon 1892. Ensimmäinen jumalanpalvelus pidettiin kirkkokansan seisoessa lattiatäytteiden päällä. Kirkon lopullinen valmistuminen venyi vuosisadan loppuun. Porvoon hiippakunnan piispa Herman Råbergh vihki kirkon käyttöön syyskuussa 1900. Itsenäiseksi seurakunnaksi Vilppula muodostui vuonna 1904. 

Kirkon suunnitteli arkkitehti Georg Schreck. Kellotornillinen pitkäkirkko edustaa 1800-luvun lopun kertaustyylejä ja sisätiloissa on myös jugendvaikutteita. Hirsipintainen kirkko sai ulkovuorauksen 1912 ja sisustus valmistui arkkitehti Ilmo Launiksen piirustusten mukaan. Alttariseinään avattiin kolmiosainen lyijylasi-ikkuna, jonka aihe on Johanneksen ilmestyskirjasta. Pekka Halosen maalaaman alttaritaulun ”Kristus vuoritiellä” lahjoitti tehtailija G.A. Serlachiuksen tytär Thyra Jurvelius.

Kirkon ensimmäiset, Oskar Merikannon suunnittelemat, urut hankittiin Kangasalan urkutehtaalta vuonna 1914, ja Oskar Merikanto soitti niillä avajaiskonsertin. Nykyiset, 21-äänikertaiset, urut ovat vuodelta 1981. Ne suunnitteli kanttori-urkuri Asko Rautioaho ja rakensi Urkurakentamo Tuomi.

HAUTAUSMAA

Hautausmaa vihittiin käyttöön vuonna 1894. Vilppulan hautausmaalla on useita taiteellisesti korkeatasoisia hautamuistomerkkejä. Serlachiuksen perhehaudalla on kauppaneuvos G. A. Serlachiuksen hautakiveen kiinnitettynä puolisoiden korkokuva, jonka on tehnyt kuvanveistäjä Emil Wikström. Hän on tehnyt myös marmoriveistoksen ”Itkevä nainen”, jonka Thyra Jurvelius tilasi miehensä muistoksi. Elämänmäen tohtori E. W. Lybeckin haudalla on vilppulalaisen kuvanveistäjä Eino Koiviston tekemä kivi ”Elämänmäen liekki”. Näyttelijä Heidi Blåfieldin haudalla on kuvanveistäjä Into Saxelinin pienoisveistos ”Rukoileva enkelilapsi”.

KIRKKOSALMEN SILTA

Kirkkosalmen kääntösilta rakennettiin vuonna 1892. Silta oli yleensä käännettynä virran suuntaiseksi, jotta veneliikenne pääsi Vilppulan satamaan kosken alapuolelle. Jumalanpalveluksen ajaksi suntio käänsi sillan salmen yli. Uuden Kirkkosalmen maantiesillan valmistuttua kääntösilta purettiin tarpeettomana 1960-luvun lopulla.

Näkymä yläilmoista Vilppulan kirkolle ja kirkkosalmelle. Vesistön ja kirkon ympärillä peltotilkkuja ja metsää.
Vilppulan kirkko ja kirkkosalmi. Vilppula-Seura ry.
1918

Suomessa käytiin keväällä 1918 yli neljä kuukautta kestänyt verinen sisällissota, jonka seurauksena menetettiin lähes 40 000 ihmishenkeä. Vilppula oli sodan alusta lähtien seitsemän viikon ajan tapahtumien polttopisteessä. Vilppulankosken pohjoispuoli kuului valkoisille ja kosken eteläpuolta hallitsivat punaiset. Sisällissota päättyi Suomessa 16.5.1918 valkoisten voittoon ja vastaavasti punaisten tappioon. Valkoiset edustivat sodassa Suomen senaatin johtamia joukkoja ja punaiset sitä vastustaneen Suomen kansanvaltuuskunnan joukkoja.

Punaisten hyökätessä ensimmäistä kertaa Vilppulaa vastaan helmikuun 2. päivänä ei kirkon seutu vielä joutunut taistelukentäksi. Seuraavana päivänä valkoiset vetivät kirkon luona olleen kääntösillan kosken pohjoispuolelle, jotta punaiset eivät edetessään kykenisi ylittämään vesiestettä. Valkoiset myös varustivat kirkon luona olevia asemiaan kaivamalla maastoon ampumakuoppia. Toisessa hyökkäyksessä helmikuun 4. päivänä punaisista ja venäläisistä koostunut joukko yritti iltapäivällä iskeä hautausmaan kautta Vilppulan puolustajien sivustaan. Valkoiset torjuivat yrityksen tulittamalla hyökkääjiä ampumaketjusta sekä kirkon viereensijoitetusta konekivääristä. Illalla punaiset vetäytyivät takaisin Lylyyn.

Helmikuun 7. päivänä tapahtuneen kolmannen hyökkäyksen aikana valkoisten konekivääri oli sijoitettuna kirkontorniin. Tätä oli jo aiemmin yritetty, mutta silloin asetta ei saatu vietyä torniin saakka. Samana 7. päivänä punaiset hyökkäsivät kirkkoa kohti. Hyökkääjien kiivaan tulituksen vuoksi valkoisten konekivääri jouduttiin vetämään pois kirkontornista. Punaisten hyökkäys tyrehtyi tälläkin kertaa valkoisten kivääri- ja konekiväärituleen sekä kahden Vilppulan keskustasta ampuneen valkoisen tykin antamaan tukeen. Myös punaisten tykistö oli ottanut kirkon maalikseen. Kirkko sai useita osumia, useimmat niistä tulivat kirkontorniin. Yksi osuma sai kirkon urut soimaan aiheuttaen aavemaisen tunnelman. Helmikuun 7. päivän jälkeen kirkon alue ei enää ollut taisteluiden kohteena.

Vilppulan Kuormastovarikko perustettiin talvisodan loppuvaiheessa vuonna 1940. Varikon tehtävänä oli huoltaa, korjata, varastoida ja jakaa joukoille Kuljetusvälineosaston Hevosajoneuvotoimistolle kuuluvaa sotamateriaalia, kuten rekiä, kärryjä, satuloita ja valjaita, mutta myös polkupyöriä, suksia ja kenttäkeittimiä. Varikon sijoittamiseen Vilppulaan vaikutti merkittävästi se, että alueen halki kulki 1906 valmistunut satamarata Vilppulan asemalta Mäkitalonlahden satamaan. Lastausta ja purkamista varten varikolle rakennettiin oma lastauslaituri.

Junat toivat korjattavat varusteet varikolle, jossa ne kunnostettiin ja osittain myös varastoitiin lähetettäväksi takaisin rintamalle. Toiminta oli vilkasta koko sota-ajan. Varikolla työskenteli komppanian verran puolustusvoimien omaa väkeä sekä noin 150 siviilihenkilöä. Miehet korjasivat kulkuvälineitä; rekiä, kärryjä, polkupyöriä, kenttäkeittiöitä ym. Työssä tarvittiin myös ammattitaitoisia seppiä ja puuseppiä. Varikolla työskennellyt Helmi Tikkanen muisteli vuonna 1992: ” Siivosin ja rasvasin päitsiä, korjasin rikkinäisiä kohtia, kasasin yleisvaljaita, maalasin länkiä ja kiinnitin rahkeita, pitsasin ohjaksia, toppasin silankakkuja ja ompelin nahkaremmejä. Samoja töitä tekivät toisetkin. Kunnostetut valjaat lähetettiin takaisin rintamalle.” Varikon alueelle valmistui kymmenien varasto- ja verstasrakennusten lisäksi esikuntarakennus, jossa oli Varikon päällikön toimisto ja alakerrassa suuri juhlasali sekä asuinhuoneita. 1940-luvun loppuun mennessä alueelle valmistuivat myös metalli- ja puusepänverstas, raamisaha, höyläämö sekä kaksikerroksinen korjaamo ja kokoonpanorakennus, joka myöhemmin toimi polttoainevarastona ja polkupyöräkorjaamona. Rakentaminen tehtiin pääosin Puolustusvoimien omana työnä ja rakennusmateriaalit hankittiin läheltä. Sementtitiilien valmistuksessa käytetty hiekka nostettiin rakennuspaikalta ja tiilentekijänä oli paikallinen taitaja. Puutavara tuotettiin lähialueen sahoilta.

Kaksi miestä tekee töitä koneiden ääressä, edessään iso kasa puutavaraa.
Kuva vuodelta 1947. Työtehoseuran aikana puusepänverstaalla valmistettiin astiakaappeja. Kuva: Työtehoseuran arkisto
TYÖTEHOSEURAN VILPPULAN TYÖPAJAT 1945–1949

Kuormastovarikon toiminta lopetettiin keväällä 1945 ja varikon ylijäämämateriaali sekä 150 henkilöä siirtyivät Työtehoseuran palvelukseen. Toiminnassa keskityttiin työvälineiden kehittämiseen ja sarjavalmistukseen. Vuonna 1946 käynnistyi kumikorjaamo ja selluloosapakkaamo. Samalla laajennettiin metalli-, puusepän- sekä valjaskorjaamo-osastojen toimintaa. Työpajoilla kunnostettiin työkaluja, aloitettiin rekien ja kesäajoneuvojen sarjavalmistus ja kehitettiin maatalouden työvälineistä uusia, tehokkaampia kokeilumalleja. Puutyöpajoissa valmistettiin kotitalousosaston suunnittelemia keittiökalusteita, muun muassa Suomen ensimmäiset astiankuivauskaapit.

Vilppulassa järjestettiin myös kurssitoimintaa, esimerkiksi traktorinajossa ja moottorisahan käytössä. Kurssitoiminnalla koulutettiin erityisesti sotaleskiä ja sotainvalidejä uuteen ammattiin. Työtehoseuran palveluksessa Vilppulassa oli noin 50 henkilöä. Laajuudestaan huolimatta toiminta ei ollut kannattavaa ja työpajat siirrettiin Puolustusvoimien Kuopion tehtaan alaisuuteen Vilppulan osastona heinäkuussa 1949.

PUOLUSTUSVOIMIEN KUOPION TEHTAAN VILPPULAN OSASTO 1949–1955

1950-luvun alkupuolella Varikolla valmistettiin puusepäntuotteita, muun muassa ovia, ikkunoita ja kasarmien kalusteita Puolustusvoimien omaan käyttöön. Näiden lisäksi toimitettiin jonkin verran myös siviilitilauksia. Pajan ja puusepänverstaan yhteydessä toimi oma raamisaha, puutavaran kuivaamo ja höyläämö. Kuopion tehtaan toiminta lopetettiin kannattamattomana vuonna 1955, ja Vilppulan osasto siirrettiin Kuljetusvälinevarikon alaisuuteen.

Iso joukko ihmisiä työvaatteissaan metalliverstaan edustalla.
Vilppulan Varikon henkilökuntaa 1950-luvun puolivälissä metalliverstaan edustalla. Kuva: yksityiskokoelma
VUODET 1955–1977

Kuljetusvälinevarikon Vilppulan osasto 2 jatkoi teollista toimintaa käsittäen puusepänosaston, sahan ja metallikorjaamon. Se valmisti muun muassa kuorma-autojen lavarakenteita, ammuslaatikoita, rekiä ja miehistökoppeja. Vaikka metallipuoli korjasi etupäässä kenttäkeittimiä, pajalta sai korjausapua myös moni autoilija. Tämä olikin tärkeää, sillä autojen varaosia oli heikosti saatavilla. Varikolla rakennettiin myös Vilppulan ensimmäinen paloauto.

Vuoden 1958 alussa henkilöstömäärä oli huipussaan 70 henkeä, mutta toiminta ei ollut kannattavaa. 1960-luvun alussa alue työllisti enää 16 henkilöä ja toiminta keskittyi varastointiin. Vilppula muutettiin Raaka-ainevarikko-osastoksi, jonka tehtävänä oli erilaisen varmuusvarastomateriaalien varastointi ja huolto.

Vuonna 1969 Vilppulan varikko organisoitiin Kuljetusvälinevarikon Kuormastovarikko-osastoksi. Samalla Puolustusvoimien hallinnoimaan alueeseen liitettiin entisen Rautatiehallituksen rakennusosaston keskuskorjaamon alue Mäkitalonlahden satamasta. Kuormastovarikko-osasto korjasi, varastoi, hankki ja jakoi joukoille kuormasto- ja liikuntavälineitä sekä kenttämuonituskalustoa. Vuonna 1977 nimi muutettiin Kuljetusvälinevarikon Vilppulan varikko-osastoksi. Sinne siirrettiin Asevarikko 1 poltto- ja voiteluaineiden jakelukaluston korjaustoiminta.

SOTAMUSEON VARASTOALUEEKSI VUONNA 2004

Vuonna 1993 toiminta siirrettiin Panssarivarikon alaisuuteen. Samana vuonna Vilppulan varikko-osasto lakkautettiin ja siitä tuli varastoalue. Vilppulan varastoalue luovutettiin Sotamuseon käyttöön vuonna 2004.

PYÖRÄVARIKON RAKENNUS

Suomen Puolustusvoimien polkupyörien keskusvarasto ja huoltokorjaamo muutettiin 1990-luvulla pitäjäpuodiksi. Vilpun Vinttinä tunnettussa rakennuksessa toimii tällä hetkellä mm. kahvila ja vuoden 1918 tapahtumista kertova näyttely.

Suomessa käytiin keväällä 1918 neljä kuukautta kestänyt verinen sisällissota, jonka seurauksena menetettiin lähes 40 000 ihmishenkeä. Vilppula oli sodan alusta lähtien seitsemän viikon ajan tapahtumien polttopisteessä. Vilppulankosken pohjoispuoli kuului valkoisille ja kosken eteläpuolta hallitsivat punaiset. Kolhossa toimi sodan aikana Suomen ensimmäinen lentotukikohta. Sisällissota päättyi Suomessa 16.5.1918 valkoisten voittoon ja punaisten tappioon.

Kolhon sillan räjäytys

Valkoisten sotatoimet Pohjanmaan radan suunnassa olivat puolustusluonteisia. Kaksi siltaa päätettiin räjäyttää: Valtterin silta Haapamäen risteysaseman pohjoispuolella ja Kolhonsalmen silta Kolhon rautatieaseman pohjoispuolella. Jääkäriluutnantti Lennart Nordensvanin johtama Kolhon sillan katkaisu takasi Haapamäki-Pieksämäki radan pysymisen valkoisilla. Kolhonsalmen levysilta räjäytettiin 29. tammikuuta aamuyöllä klo 3.45. Räjäytykseen käytettiin 25 kg dynamiittia, kolme kiloa pyroksiinia ja muutama varsikäsikranaatti. Pamaus oli niin kova, että kumu kuului Ukonselän taakse ja kahvikupit tärisivät lähitienoon pöydillä. Sillan pohjoispää jäi roikkumaan maatuen varaan, eteläpääty putosi veteen. 

Punaisten määräyksestä siltaa korjasi väliaikaisesti ratapölkyillä ratamestari Heinosen johtama työryhmä. Lapuan ja Härmän valkoiset valloittivat Kolhon tammikuun viimeisenä päivänä ja silta korjattiin 1. helmikuuta. Sillalle asetettiin vielä vuoden 1918 syksyllä öisin kahden miehen siltavartio. Kolhonsalmen rautatiesilta oli käytössä 1950-luvulle saakka. Sen paikalle asennettiin uusi hitsattu silta ja vanha silta siirrettiin Kolhon sahan raiteeseen.

Ihmisjoukko räjäytetyn sillan vastarannalla talvella.
Suomen ensimmäinen lentotukikohta

Sisällissodan alettua valkoinen armeija oivalsi lentojoukkojen tärkeyden ja Suomi pyysi koneita Ruotsista. Ruotsin hallituksen kieltäydyttyä koneiden hankinta jäi yksityisten ruotsalaisten lahjoitusten varaan. Keräysvaroilla ostettiin N.A.B. Albatros -tyyppinen kone Suomeen. Nordiska Aviatik A/B:n valmistama kone oli kaksipaikkainen ja puurunkoinen 2-tasokone. Kone tuhoutui lento-onnettomuudessa 13.4.1918. Toisen koneen Suomelle lahjoitti kreivi von Rosen. 
Morane-Saulnier  Parasol -tyyppinen kone lennettiin 6.3.1918 Vaasaan. Kone oli kaksipaikkainen ja puurunkoinen 1-tasokone. Kun koneen potkuri vioittui, jouduttiin tämäkin kone tuomaan Kolhoon junalla. Koneen tunnus, sininen hakaristi valkoisella pohjalla, toimi Suomen ilmavoimien tunnuksena vuoteen 1945 saakka. Rosenin kone tuhoutui Tampereella 16.4.1918.

Kolmas kone oli myös Albatros-tyyppinen. Se lensi Vaasasta Kolhoon 16.3.1918. Kone oli käytössä Suomen lentojoukoissa aina vuoteen 1921. Kaksitaso Albatros nousi Kaijanselän yläpuolelle 17.13.1918. Seuraavana päivänä ruotsalaiset vapaaehtoiset, Carlsson ja Rantzau, lensivät sillä Suomen armeijan ensimmäisen sotalennon Lylyn suuntaan. Lentoja tehtiin myös Ruoveden-Teiskon suuntaan. Tiedustelulennoilla saatiin tietoja vastapuolen joukkojen liikkeistä. Koneet olivat aseistamattomia.

Viisi miestä työssä puurunkoisessa 2-tasokoneessa ja sen ympärillä.

Lentoaseman paikka löytyi helmikuussa 1918 sahan rannasta Kolhon Klemolasta ruotsalaisen vapaaehtoisen, luutnantti Sture Landergrenin toimesta. Konesuoja valmistui maaliskuun alussa ja tukikohdan päälliköksi nimitettiin luutnantti Allan Hygerth, joka oli lentänyt ensimmäisen Albatros koneen Suomeen. Lentoaseman henkilöstö (21 henkeä) koostui vapaaehtoisista ruotsalaisista, suomalaisista ja yhdestä tanskalaisesta. Suomalaiset kunnostivat ja huolsivat koneita Kolhon sahan pannu- ja konehuoneessa. Lentotoimintaa vaikeutti poltto- ja voiteluaineen sekä varaosien saanti. Rintamalinjan siirtyessä Tamperetta kohti koneet siirrettiin 21.3.1918 Oriveden Pappilanlahdelle ja sieltä Vehmaisten Kaukajärvelle, mutta Kolho toimi päätukikohtana. Toukokuussa viimeinen Albatros -kone siirrettiin Kolhosta Lappeenrantaan. Kolhon  lentotukikohdan  muistomerkki pystytettiin keräysvaroin ja paljastettiin Ilmavoimien  70-vuotispäivän  aattona  5.3.1988.  Muistomerkin  suunnitteli  ja  valmisti  vilppulalainen taiteilija Eino Koivisto.

Matthias Bonn syntyi vuonna 1853 Vaasan Maalahdella keskiluokkaiseen, ruotsinkieliseen perheeseen. Opinnot jäivät kesken, kun Bonn siirtyi Kristiinankaupunkiin kaupan ja puutavaraviennin alalle 1873. Muutamaa vuotta myöhemmin hän perusti kaupan Orimattilaan ja avioitui Cecilia Lindrothin kanssa. Pian perhe muutti Kotkaan, jossa Bonn toimi sahan kirjanpitäjänä.

Matthias Bonn.

Rautateiden palvelukseen Bonn siirtyi vuonna 1879 hoitaen rakenteilla olevan Tampere – Vaasa radan rakennusvarastonhoitajan apulaisen virkaa. Ruotsinkielinen Bonn yleni rautateillä nopeasti. Hän toimi rautatievirkailijana mm. Korkeakoskella, Keravalla ja Malmilla, jonka jälkeen Bonn erosi rautateiltä ja perusti Orivedelle sahan ja tervatehtaan.

BONNEN SAHA

Matthias Bonn eli Ponnen Matti ilmestyi Kolhoon ensimmäisen kerran vuonna 1883, jolloin TampereVaasa rata avautui liikenteelle. Kolhoon hän muutti pysyvästi 1893. Kolme vuotta myöhemmin hän rakennutti höyrysahan Kolhonsalmen rannalle, sillä Kolhossa oli erinomainen sahan paikka. Tukit saatiin uittamalla sahalle ja valmis puutavara rautateitse maailmalle.

Bonnen saha menestyi. Enimmillään sahattiin 177 000 tukkia vuodessa ja vuosisadan vaihteessa työväkeä oli 242 henkeä, joista naisia 60 ja alle 15-vuotiaita 45 henkeä. Työntekijät asuivat Bonnen rakennuttamissa työväenasunnoissa ja ostivat ruokansa sahan kaupasta. Kuusikkoniemeen sahan läheisyyteen Bonn rakensi perheelleen kartanon puistoalueineen. Bonnäsin kartanoelämä vieraineen toi sahayhdyskuntaan säätyläistä vaikutusta.

Cecilia Bonn kuoli vuonna 1899, ja perheen hautakappeli rakennettiin kartanon läheisyyteen. Matthias Bonn solmi uuden avioliiton 25 vuotta nuoremman konttoristi Elma Matilda Hultin kanssa vuonna 1900. Liittoon tehtiin avioehto, ja kun Bonnen saha joutui konkurssitilaan, Elma Bonn huusi huutokaupassa tilan ja sahan itselleen vuonna 1903. Saha käynnistettiin uudelleen, mutta se paloi vuonna 1908.

BONNEN MAATILA JA TERVATEHDAS

Sahan palon jälkeen Bonnet keskittyivät maatalouden kehittämiseen ja perustivat 1912 terva- ja tärpättitehtaan. Tervan sivutuotteena valmistui tärpättiä, pikiöljyä, tervavettä ja puuhiiltä. Tehdas työllisti vuonna 1915 kymmenen henkeä ja tuotti 960 tynnyriä tervaa. Vuoden 1917 maatalouslakossa olivat Bonnen maatilan ja tervatehtaan kaikki 72 työntekijää. Bonnen maatila puolestaan oli 1920-luvulla peltoalaltaan Vilppulan suurin, 71 hehtaaria, ja pitkälle koneistettu. Tervatehdas jatkoi toimintaansa 1940-luvulle saakka.

KOLHON TEOLLISUUDEN PERUSTAJA

Kolholaiset muistavat Ponnen Matin kiihkoruotsalaisena, ankarana työnantajana, konkurssien tekijänä, käräjäsalien asiakkaana, tunnettuna sahanomistajana, tervatehtailijana, merkittävänä maanviljelijänä ja työväkeään palkitsevana isäntänä. Värikkäänä persoonallisuutena hän jätti Kolhoon lukuisia tarinoita ja kaskuja. Patruuna Matthias Bonn loi pohjan Kolhon sahateollisuudelle ja kasvatti maaseudun tilattomasta väestöstä työväestön.

Matthias Bonn kuoli 1927, mutta Elma Bonn hoiti kartanon liiketoimia kuolemaansa asti vuoteen 1947. Matthias Bonnen molemmat avioliitot olivat lapsettomia. Perikunta myi tilan vuonna 1948 G.A. Serlachius Oy:lle miljoonalla markalla. Bonnäsin alueelle perustettiin Kolhon kyllästämö. Kartanorakennus toimi jonkin aikaa Kolhon tehtaiden konttorina. Hautakappelia lukuun ottamatta kaikki Bonnäsin alueen rakennukset on purettu. 

Vesireittien ja laivaliikenteen menettäessä merkitystään 1900-luvun alkupuolella ja tiestön parantuessa, asioimismatkat Pohjaslahdelta suuntautuivat Ruoveden kirkonkylän sijasta yhä useammin Vilppulaan ja Virroille. Pohjaslahden oma seurakunta perustettiin valtioneuvoston päätöksellä vuonna 1927, mutta itsenäinen toiminta alkoi vasta 1.5.1936.

Kirkkoa alettiin rakentaa syyskuussa 1930 ja se vihittiin käyttöön heinäkuussa 1932. Kirkon on suunnitellut arkkitehti Kauno S. Kallio. Rakennus kuvastaa hyvin 1930-luvun kirkkoarkkitehtuurin moninaisuutta. Pitkäkirkon porrasmaisesti nouseva päätytorni sekä julkisivujen valkoinen rappaus tuovat mieleen tanskalaisen maaseutukirkon. Torniosaan on sijoitettu seurakuntasali ja lehteri. Ylimpänä tornissa sijaitsee kellohuone. Arkkitehti Kallio oli tuottelias kirkkoarkkitehti. Paitsi uudisrakennuksia hän suunnitteli lisäksi useita 1800-luvun kirkkojen muutoskorjauksia. Kirkkoarkkitehtuurin historian laaja tuntemus näkyy hänen tuotannossaan, josta on tunnistettavissa useita arkkitehtuurin tyylikausien piirteitä rakennusajankohtaan sovitettuna.

Pohjaslahden kirkko.
Pohjaslahden kirkko vuonna 1932.
Kuvaaja Sulo Markkanen, Aamulehti. Vapriikin kuva-arkisto.

Pohjaslahden kirkko on yksi valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä (RKY). Rakennus on suojeltu kirkkohallituksen päätöksellä vuonna 2003. Kirkkosalissa on tasakatto jonka poikittaisen palkiston koristemaalaukset on tehnyt taiteilija Urho Lehtinen. Alttarimaalaus Jeesus Getsemanessa sekä saarnatuolin maalaukset Elämän tie ja Kuoleman tie ovat myös Lehtisen käsialaa. Vuodesta 1921 alkanutta kirkkojen koristemaalaustöitä taiteilija jatkoi aina vuoteen 1966 saakka. Hän työskenteli 50 eri kirkossa. Alttaritaulujen ohella Lehtinen maalasi uskonnollisaiheisia henkilösommitelmia, koristesommitelmia ja lasimaalauksia. Pohjaslahden kirkon lisäksi Kallion ja Lehtisen yhteistyötä on nähtävissä Jämsän kirkossa. Kirkkosalin valaisimet ovat Taito Oy:n valmistamat. Vuonna 1944 käyttöön otetut, 10-äänikertaiset urut ovat Kangasalan urkutehtaan rakentamat.

Pohjaslahden kirkon alttari.
Pohjaslahden kirkko vuonna 1932.
Kuvaaja Sulo Markkanen, Aamulehti. Vapriikin kuva-arkisto.